Enpä ole käynyt täällä aikoihin. Ei ole ollut liiemmin sanottavaa. Tai on oikeastaan liikaakin, mutta en jotenkaan osaa pukea niitä sanoiksi.

Elämässä sattuu ja tapahtuu jatkuvasti. Olen aivan vallan koukuttanut itseni Facebookiin. Niin luitte oikein. Ensin en edes osannut käyttää mokomaa, mutta nyt olen kuin mikäkin hehkulampunkeksijä sivuston kanssa! :D

Kohta alkaa onneksi loma. En halua kuulla yhtään ainoata sanaa kuntahankkeesta!!! Olen niin nenää, korvia ja kurkkua myöten täynnä tätä syksyä koulun kanssa, että itku kohta pääsee. Ja on päässytkin.

Ihmissuhderintama on jälleen kuollut taistelutanner. Viimeisen taistelun kävin viime lauantaina. Kohtasin "vihollisen" silmästä silmään, mies vastaan mies. Tai no ainakin melkein. Olen iloinen, että edes joku suhteeni miehiin päättyi kunnolliseen keskusteluun, jossa molemmat olivat avoinna. Aina ei voi voittaa, mutta kaikki on sallittua sodassa ja rakkaudessa. Ei se minun elämäni taaskaan siitä loppunut, vaikka haavotuinkin hieman siihen sydämen liepeille. Siihen kohtaan on muutama ampunut, mutta harva kovin syvästi. On minua toki osuttu kunnolla, suoraan vanhaan tikittimeenikin. Olen kuitenkin vahva. Ehkä mun sydämellä on kypärä niin kuin lauluniekka Samuli Edelmann on joskus ajatellut (terveisiä Jaakkimalle :D). Ei siinä sodassa pärjääkään ilman kypärää, eikä suojusta. Tuntuu vain siltä, että minun haarniskani alle on liian helppo murtautua. Sotisopani joko vuotaa tai olen kovin luottavainen...? Kenties seuraavassa pistoolirallissa onnistun ampumaan vastujaani ensin...

Voe voe sano Edgar Allan Poe... Joo.. Pitäisi varmaan vetäytyä pitkäkseni pieneen poterooni. Ehkä aamu tuo tullessaan uusia tuulia ja iloisia yllätyksiä tänne yksinäisen sotilaan juoksuhautoihin.