Täällä yksinäinen vielä valvoo... Huomenna on vapaapäivä koulusta, eikä oikein uni maita. Vuodatuksessa oli tuo katko niin meni tämä kirjoittaminen näin myöhäiseen.

Minun pitäisi hankkia uudet talvikengät. Huomasin eilen, että vanhoihin oli ilmestynyt sellainen sentin mittainen reikä. Lumi tulvi sisään rei'ästä eilen, kun pikku-kaupunkiimmekin saatin vihdoin lumipeite. Kokeilin tuossa äskettäin jalkaani toisia omistamiani kenkiä, mutta toisessa on jotain ongelmia vetoketjun kanssa. En meinannut saada toista pois jalastani. Meinasi pieni paniikki iskeä päälle. Olisi ollut todella kiva mennä nukkumaan toinen talvikenkä jalassa ja herätä aamulla jalkaveret puristuksissa. Toinen kiva dilemma olisi sitten mennä suihkuun samainen jumiin jäänyt popo jalassa... Olisi varmaan pitänyt kutsua palokunta ja poliisit paikalle sitä irroittamaan. Eikä olisi edes ensimmäinen kerta...

Äskeisestä tulikin mieleeni, että olen erittäin hyvä jumittamaan itseäni. Ensinnäkin juutun aina suustani kiinni, jos tapaan jonkin tuttavan esim. kaupungilla kierrellessäni tai työpaikalla pomon kanssa turistessani tai varsinkin siskoni kanssa puhelimessa päpättäessäni. Se on varmaan aivan normaalia käytöstä useimmilta aika-ajoin, mutta minä olen siinä mestari. Pitää varmaan alkaa pitää jumittamisen suomenmestaruuskisoja ja patentoida idea. Sittenpä nähtäisiin, kuinka moni pärjäisi minulle kyseisessä skabassa. Ja kuinka monipa voi sanoa jääneensä kiikkiin rappukäytävässä rappusiin? Allekirjoittanut on onnistunut saamaan aikaan sellaisenkin. Nimittäin noin kymmen-yksitoistakesäisenä jäin todellakin kiikkiin rappusten kaiteeseen kerrostalossa, jossa silloin majailimme. Odottelin kaveriani tulevaksi. Olimme menossa luistelemaan läheiselle radalle, ja tapoin aikaa rappukäytävässä. Rimpuilin kuin idiootti apina kaiteella. Keksin siinä koettaa tunkea toisen polveni väliin, joka on siinä kohtaa rappusia, kun kaide jakaantuu ylös ja alas meneviin portaisiin. Polvi loksahti väliin kuin täydentävä pala puzzleen. Jalan pois saaminen ei ollutkaan yhtä näppärä ja yksinkertainen asia. Huusin tuskissani käytävän holvit kaikuen, kun en saanut polveani irti. Polven liikuttaminen sattui niin vietävästi. Isäni kuuli avunhuutoni ja tuli avukseni yrittäen kiskoa tätä punaisena kiljuvaa apinaa irti kalteristaan. Naapuritkin häiriintyivät ja tulivat katselemaan, oliko joku hullu karannut vankilasta tai raivohullu apina eläintarhasta. Mutta siellä huusinkin minä kuin palosireeni konsanaan. Kamunikin tuli ylös portaita luistimet olallaan, mutta pakeni paikalta sanomatta halaistua sanaakaan nähtyään minun huutavan kurkkusuorana polvi kiinni kaiteessa. Iskä ei saanut minua irti, joten ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin kutsua palokunta paikalle :P Raavaat palomiessedät saivat varmasti kokea elämänsä hullunkurisemman pelastusoperaation, kun huomasivatkin, ettei tällä kertaa kiipelissä ollutkaan naapurin mummon puuhun juuttunut kissimirri. Palomiehet saivat apinan irroittettua venyttämällä kaiteen mutkalle (huom. tässä kohtaa liioittelulla ei ole rajoja). Kuten arvata saattaa helpotus oli suuri, mutta en päässyt enää luistelemaan sinä iltapäivänä. Jalkaani jäi punainen, syvä painauma minua puristaneesta kaiteesta. Seuraavan päivän paikallislehdessä oli parin rivin ilmoitus, että noin yksitoistakesäinen tyttö jäi jumiin kerrostalon porraskäytävään... Ja tämä tarina on aivan täyttä totta. Kaikkeen sitä lapsen pitääkin innostua itseään tunkemaan. Siinä on jotain yhtä viehättävää kuin kielen tunkemisen jäiseen kaiteeseen. Sekin on tullut koettua.

Näiden juuttumisten lisäksi olen jumittunut pari kertaa mm. hissiin ja koulun rimpuilutelineeseen. Kiipeilin apinana rimpuilutelineen toiseksi korkeimpaan tankoon, mutta en uskaltanut tulla sieltä alas. Kun välitunti loppui, jäin yksinäni istumaan telineen oksalle, kun en uskaltanut hypätä alas. Sijaisopettajamme, joka oli by the way aivan Aki Sirkessalon näköinen (R.I.P), ei saanut maaniteltua tätä jääräpäistä monkeya alas. Itse hän oli sellainen hujoppi, etä hyppäsi aivan kevyesti korkeimpaan telineeseen. Ongelma ratkesi sillä, että naapuriluokan opettajamies tuli hätiin. Laskin jalkani hänen olkapäilleen ja hän laski minut hitaasti takaisin maankamaralle. Voi, kun tätä pikku-apinaa hävetti... Osaan minä banaanin perässä järjestää itseni vaikka minkälaisiin tilanteisiin.

Ehkä on vain parempi ostaa uudet kengät, etten vain järjestä jälleen yhtä fiaskoa. Toisaalta onpa minulla sitten jotain kerrottavaa uudelle apinapesueelle tulevaisuudessa, kun keikun harmahtavana simpanssina liianinvarressa viidakossa :D

Teemakappale: Shock the Monkey- Peter Gabriel