Miehet... Voi helkutti! Jos sanotaan, että naiset ovat vaikeita otuksia, entäs nuo uroot sitten? Yhtä päättämätöntä sakkia yhtäkaikki!

En tiedä, miksi onnistun aina ihastumaan "vääränlaisiin" ihmisiin? Olenko eräänlainen piilomasokisti, joka väenvängällä haluaa polttaa näppinsä rakkauden tulikuumalla hellalla? Elämässäni ei ole ollut muuta kuin hankalia ihmissuhteita; täytyy myöntää, että nuorempana olin itse todella sitoutumiskammoinen, mutta kaikki johtui kyllä yhdestä kaksilahkeisesta... Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei rakkaudenkohdettaan voi valita, eikä ole niin helppoa irtaantua jostain omasta mielestään jumalaisen ihanasta. Ei tähän ongelmaani ole tulossa mitään tolkkua. Taitaa olla karmanlaki, joka minua piinaa; what goes around, comes around.

Päätin, että ehkä olisi järjelleni edullista pysytellä erossa miehistä. Parempi kaiketi olla yksin ja viettää vanhanpiian elämää hamaan loppuun saakka, kun kerran niin paskasti menee. En tiedä, kuinka monta kolausta sydämeni enää kestää, vaikka se kohtuullisen nuori vielä onkin. Mieleeni tuli pari päivää sitten alankomaalaisen Anoukin yhden hitin ihme "Nobody's Wife". Pidin tuosta kipaleesta erittäin paljon yläasteaikoina. Päätin silloin, etten mene koskaan naimisiin, koska en usko avioliittoon instituutiona, eikä ole mitenkään pakko pilata hyvää parisuhdetta papin aamenella ja lopullisella hirttosolmulla. Joskus näin myöhemmin ajattelin jo, että ehkä sitä voisi mennä vihille, jos joku minua tulevaisuudessa uskaltaa kosia, mutta eipä taida tulla kauppoja. Mitä sitä kannattaa vaivautua, kun kaikki on minulle niin hankalaa jo ennestään. En siis todellakaan ole ajatellut avioliittoa yhdenkään ihmisen kanssa, mutta totta kai saatat sielusi silmin nähdä yhteisen tulevaisuuden siintävän jossain kaukana tulevaisuudessa, kun tapaat jonkun mukavan ja kolahtavan tyypin. Minustakin kuoriutui näköjään kyynikko.

Juu, onhan noita miehiä, mutta en halua kuulla yhtään puhetta mistään helskatin Siitä-Oikeasta! Sellaisia ei ole olemassa. Ainakaan minulle, exclamation point!