Rakas päiväkirja,

Hermostuin taas aivan turhasta. Jotain "pahaa" mukamas tapahtui, ja päätin jälleen vetää tyypilliset ylilyöntini. Koko elämäni oli ohi. Minusta ei olisi enää mihinkään, ei kuuna kullanvalkeana. Pimeässä huoneessani vesi virtasi suurista silmistäni. Velloin eksistentiaalisessa tuskassani niin, etten meinannut enää päästä pintaan ollenkaan. Pelastusrengas meni jo menojaan virtojen vietävänä.

Aamulla herätessäni silmäni olivat turvonneet kuin ruumis, joka on kellunut liian kauan veden lilluttelemana. Pitihän se arvata; heti kun koen onnenhuumaa, se napataan minulta kuin tikkari lapsen suusta. Ajattelin jäädä siihen epätoivon täyttämään uppoavaan laivaan. En jaksaisi enää suunnitella sitä loistavaa tulevaisuutta, jonka jo maistoin suloisena huulillani. Sen sijaan maistoin huulillani vähemmän terveellisen maun: söin aamiaiseksi grillausmaustettuja perunalastuja ja join kupillisen luitani salakavalasti nakertavaa kahvia. Söin moskaa, katsoin moskaa... Olin elämäni aallonpohjassa. Miksi? Vain sen tähden, että olin jälleen syyllistynyt ylireagointiin. Vieläpä oikein ruhtinaallisesti.

Mielessäni vilisti kaikenkarvaisia ajatuksia. Mitä pahaa olin taas tehnyt? Olin taas päätäpahkaa ihastunut, ja jälleen saanut katkerasti kokea karmakertoimeni olevan nousussa "Pahan" kupissa.  "What goes around, comes around", juupajuu. Olenhan vain pieni ihminen. Mistä voin aina tietää, miten tulisi toimia niin, että se olisi oikein.

Kun tuhannelta tunnilta tuntuvan ajan miettii ja pohtii vallitsevan epätietoisuuden todellista syytä, tuntuu surrealistiselta saada siihen vastaus. Päällimmäinen ajatushan tällaisen Draamakuningattaren mielessä on, että tilanne johtuu minusta. Kuitenkin sen verran, kun olet toista ihmistä ja hänen tunteitaan kuunnellut, voisi päätellä syyn olevan jossain muualla. Sitten palaat jälleen siihen päätelmään, että kaikki todellakin täytyy johtua juuri Sinusta, kun loputon pohdinnansolmu ei tunnu avautuvan. Kun olet kaupanpäälle vielä hieman hypokondrinen ja äkkipikainen ja hemmetti soikoon, vieläpä kärsimätön! Psykiatrit varmaan maksaisivat minulle palkkaa siitä, että he saisivat tonkia mieltäni.

Vastaus, jonka pähkinääni sitten vihdoin sain, todisti, kuinka luulosairas ja äkkipikainen olinkaan ollut. Tämä kerroin lyö laudalta kaikki ne tziljoonat kerrat, kun olen samanlaisessa tilassa ollut! Oli hyvin kasvattavaa ja opettavaista huomata, ettei kaikki todellakaan johdu aina minusta. En tiedä, onko tällainen käyttäytymiseni suoranaisesti itsekästä, mutta melkoisen itsesäälivää se ainakin on! Tämä kaikki yhdistettynä siihen, että olen tunteikas ihminen potenssiin triljoona.

Rakas päiväkirja, tänään opin, ettei kannata heti heittäytyä alas parvekkeelta tai juoda myrkkyä, kuten Romeo, vain koska luulet, että rakkaasi on kuollut, tai minun tapauksessani, ettei mikään ole niin kuin olin kuvitellut.

Anteeksi Romeoni siitä, että todistin jälleen olevani ylireagoimisen kruunamaton kuningatar :D Ehkäpä minä, levoton Julia, vielä opin, että kaikelle löytyy varmasti selitys. Oli ihanaa huomata olevansa väärässä. Tällä uudella energialla jaksan paistella vielä pitkään!