Saatan olla ehkä hieman tärähtänyt, mutta minulla on ollut todella hauskaa töissä tällä viikolla! :D Pomomme viettelee hyvin ansaittua kesälomaa, ja minä sitten "imitoin" häntä tekemällä päivävuoroa.

Hiukkasen selkäni ja polveni ovat hellinä jatkuvasta jalkojen päällä olemisesta, mutta muuten olotila on kiitettävä; työnteko voi olla yllättävän palkitsevaa, varsinkin kun saa jotain aikaiseksi. Maanantaina saapui karkkikuorma, eilen ja tänään olen puurtanut karkkiosaston parissa ja huomenna jatkan taas. Olen putsannut osastoa pikkuisissa erissä, sillä aina välissä saa palvella asiakkaita, palauttaa leffoja, ja teinpä uuden ikkunasomistuksenkin tänään. Tosin somistuksesta ei voi oikein puhua, sillä konsepti on hyvin yksinkertainen, mutta mielestäni selkeys on kaunista. Tietysti ikkunan alle olisi voinut heittää vaikka vanhat mäkihyppysukset, jos sellaiset olisi jostain sattunut saamaan; "Matti" on lennähtänyt videoliikkeisiin kautta maan. Leffaa tulikin aikamoinen kopiomäärä, mutta hyvä niin. Ei tarvitse myydä "eioota" niin paljon. Kysyntä on nimittäin ollut huikaiseva, joten nyt tarjontakin yrittää pysyä kärryillä. Pitäisi varmaan itsekin katsoa tuo "tosipohjainen" kertomus aikamme legendaarisimmasta suomalaisesta mäkikotkasta (Harmi vain, että suurin osa tuntee herran edesottamuksista paremminkin viimeaikaisimmat nyrkki-ja puukkotappelut ja viinanhöyryiset tarinat).

Palatakseni hyppytornista takaisin todellisuuteeni minulla on ollut oikein antoisa alkuviikko työmaalla. Päivisin väkeä on vähemmän, joten silloin ehtii puuhastella kaikkea pientä ja vähän isompaakin. Teinpä lampputilauksenkin, sillä ylempää naristiin liikkeemme pimeydestä. Pitää sitten vaihtaa uudet lamppuset (sitten kun ne joskus saapuvat) meidän uuden "poikatyöntekijän" (Kahvikoiran äitiä lainatakseni ;D) koska hänellä on vähän pitemmät raajat kuin minulla, ja onhan hän mies. Ei sillä, ettei naiset osaisi, mutta en haluakaan tehdä tästä mitään tasa-arvo kysymystä :P

Olen jopa huomannut sellaisenkin seikan, että "puhelinkammoni" on hieman hälvennyt aloitettuani työskentelyn videoliikkeessä (joskus joutuu soitella myöhästyneiden elokuvien perään jne.). Vieläkin jännitän virallisten puhelujen tekemistä, mutta tuollainen "työasia"-soitteleminen ja ihmisten kanssa puhuminen ei tunnu enää niin kammottavalta asialta. Ennen inhosin soittelemista enemmän kuin mitään muuta. On se kummallista, millaisia fobioita voikaan ihmisellä olla... En minä muuten ihmisiä kammoa, en millään muotoa, mutta puhelimessa turistessa tuntuu menevän aina sanat sekaisin ja olo on muutenkin kuin seipäännielleellä. Tekemällä oppii, sanotaan. Ehkä puhelinkammosta pääseminen vaatii vain totuttelua soitteluun... 

Oletteko muuten koskaan ihmetelleet, miksi kymmenestä mahdollisesta sormesta tuntuu aina loukkaantuvan se yksi ja sama? Ensin maanantaina onnistuin telomaan vasemman käteni nimettömän karkkipurkin terävään ansaan, ja juuri kun edellinen "pipi" oli jo ehtinyt paranemaan, se aukesi jälleen tänään  uudelleen niin, että verta suihkusi. Pieniä, mutta inhottavia paikkoja satuttaa itseään. Vähän niin kuin paperinviilto; pieni jälki, kipu yllättävä.

Summa summarum, ehken minä nyt ihan lunatikko ole vaikka töissä olla tykkäänkin. Sitä vain toivoisi, että vuorokaudesta olisi yksi tai kaksi tuntia lisää, että saisi enemmän aikaiseksi. Olen alkanut jopa pitää karkkiosaston kunnostamisesta, sillä olen tullut vähän nopeammaksi, mutta mielestäni huolellisesti tehty työ on paljon parempi kuin puolihuolimaton sutiminen. Pääasia tietysti on, että hommat hoituu ja maailma pyörii.