Taidan olla taas hieman melankolisella tuulella, mutta huomaan, etten voi olla ajattelematta Häntä. Jatkuvasti Hän palaa mieleeni yhä uudelleen ja uudelleen.

Juhannuskin meni että paukahti. Emme ole taaskaan nähneet toisiamme viikkoon, ja pieni kaipaus täyttää sydämeni. Mitään ei ole kuulunut lukuisista yrityksistä huolimatta. Ymmärrän enemmän kuin hyvin, että Hän on kiireinen mies, mutta vaatiiko se suuria ponnisteluja rustata edes yhden pienen viestin? Kysynpä vaan... Tämä vuodatukseni voi kuulostaa vanhan kertaukselta, mutta sanonpa vain sen, etten nyt vain kuvittele tätä. "Ote Draamaqueenin päiväkirjasta" osiossa puhuin väärinkäsityksestä ja ylireagoinnista, enkä toistaiseksi ole (onneksi) vaipunut samanlaiseen tilaan vaikka otsikko saattaa muuta väittääkin :P Se on vain siteeraus elokuvasta "The Wedding Singer", ja tuo Robbie Hartin hahmon epätoivo kuvaa jokseenkin tiettyjen päivien mielentilaani. Kaikilla meillä on kai omat heikkouden hetkemme, mutta en (ainakaan vielä) ole valmis kuolemaan tämän voimakkaan tunteeni puolesta. En tiedä, mitä hemmettiä tämä tunne on, mutta hiton voimakasta  ainakin!

Vaikka en olekaan kuullut Hänestä, voin kai lohduttautua sillä seikalla, että näin Hänet juuri hetki sitten television alueuutisissa! Jos en voi nähdä Häntä "livenä" niin voin aina nähdä Hänet telkkarissa... Muistot ovat myös oiva lähde ammentaa lääkettä ikävään. Se on siis totta; vihdoinkin Heidi on oppinut ikävöimään miestä! Nyt ovat maailmankirjat sekaisin ja maailmanlopun neljä ratsastajaa karkuteillä tai jotain...

Onhan minulla toki muutakin elämää (eräät voisivat olla toista mieltä hengailtuani liikaa eräissä paikoissa), mutta elän nyt sellaista vaihdetta, että seurustelu voisi vihdoin onnistua. Ehkä se on juuri sen karmakertoimeni korkean pahapitoisuuden ollessa niin korkealle, että kun itse tunnen löytäneeni jotain ainutkertaista, se siepataan minulta ennen kuin mikään on ehtinyt edes kunnolla alkaakaan... No siitä saan vain syyttää itseäni...

Toivottavasti taas kärsimätön sieluni saa pienen kolahduksen huomaamalla, että olen ehkä taas mennyt asioiden edelle (sydämeni sanoo niin; ja se vanha tikittäjäkin osaa vielä tempun jos toisenkin!), mutta you never know. Ehkä minun pitäisi ilmoittautua leirille, jolla kärsimättömät ihmiset tutustettaisiin kärsivällisyyden hyveisiin niin, että tuloksena olisi hieman kärsivällisempiä ihmisiä. Missähän sellaisia leirejä oikein järjestetään? Pian pitää varmaan ilmoittautua anger management-kurssille, jos vielä kauankin jouduin vastauksia odottamaan... Siinä ei enää pieni kärsivällisyyden opettaminen tehoakaan...

Tulee taas pitkä yö...